Helmikuisena sunnuntaina pakkanen hellitti Pohjois-Karjalassa sen verran, että kaksi biologia uskaltautui vapaapäivän viettoon metsäsuksille Patvinsuon kansallispuistoon. Hentoinen lumisade lakkasi puoliltapäivin ja aurinko paisteli pilvien lomasta, kun sivakoimme parkkipaikalta suonotkelmaa pitkin Lahnasuolle. Varjot ovat pitkät helmikuussa keskipäivälläkin, mutta välillä aurinko tuntui jopa lämmittävän.

Soilla ja metsissä oli hiljaista, mutta hangella oli silloin tällöin todisteet jänisten ja kettujen liikkeistä. Yhden entisen teerenkiepin reunalla mietimme mitä linnulle oli tapahtunut. Jäljet eivät olleet enää selvät, mutta muhkuraisen hangen ympäröimän kieppikuopan lumen seasta löytyi musta sulka. Ehkä kanahaukka oli saanut saaliin?

Maksimansaarten välisiä kapeita soita pitkin hiihtelemällä pääsimme Maksimanlammelle. Kartasta näimme että retkeilyreitti on niillä main, mutta siitä ei näkynyt jälkeäkään hangen pinnalle. Etsimme aurinkoiselta metsänreunalta kelon, jonka päälle istahdimme evästelemään.

Sitten suuntasimme suksemme Lahnasuota kohti tarkastamaan suolta avautuvat talviset maisemat. Lahnasuo on yksi kansallispuiston rajoitusosista, jossa ei saa liikkua maaliskuun alun ja heinäkuun puolivälin välisenä aikana, että linnut saavat soidin- ja pesimärauhan. Sulan maan aikaan samaisella suolla liikkuminen olisikin ihmiselle paljon hankalampaa, kun vesi lainehtii rimmissä.

Auringon säteiden sävyt lämpenivät illansuuta kohti ja varjot pitenivät entisestään. Hiihtelimme leppoisaa tahtia rinnatusten myötävaloon. Ykskaks huomasimme yhtä aikaa valoisan kaaren, joka eteni hangella! Yksin hiihdellessäni olisin arvellut näkeväni näkyjä. Tämä ei jäänyt ainoaksi kaareksi, vaan noin kymmenen minuutin ajan myötävaloon hiihdellessämme näimme eri levyisiä ”valokaaria”, jotka etenivät vaihtelevia matkoja. Ryhdyimme sorvaamaan niille selitystä lukiofysiikan pohjalta. Ne näyttivät syntyvän rimpijuotteihin hiihtäessämme, kun hanki humahti laajalta alalta hiukan matalammalle suksiemme alla. Ilmeisesti lumen pintakiteet kaatelivat toinen toisiaan dominoefektin tavoin, jolloin kaari eteni ja auringonvalo heijastui liikahtelevista kiteistä.

Olimme pitkin matkaa ihastelleet ääneen maisemien kauneutta, lumen pehmentämiä suon pinnanmuotoja ja sitä että aurinko viipyy näkyvissä päivä päivältä kauemmin. Ennennäkemätön kaari-ilmiö kuitenkin kruunasi hiihtoretkemme!

Maarit Similä

Kirjoittaja työskentelee suojelubiologina Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalveluissa Vaara-Karjalan puistoalueessa.